Tiedättekö sellaisen "ahihi-tunteen"? Sellaisen, kun vaan hykertelee itsekseen ja kaikki on söpöä ja jos maisema vaihtaisi väriä, olisi se vaaleanpunainen. Yleensä sitä kutsutaan ihastumiseksi, mutta voiko ihmiseen, ketä rakastaa, ketä on rakastanut monta vuotta, ihastua uudestaan?

Ehkä hieman liian isoja asioita näinkin pienen ihmisen pohdittavaksi, mutta silti niitä pohtii. Rakkausasioita ei ikinä saisi pohtia liian pitkälle, mutta ei niitä voi olla pohtimatta. Mutta olen nyt yrittänyt jättää pohtimisen ja järkeilyn ja seurata vaan tunnetta. Kävi sitten hassusti tai ei. Jos hassusti käy, se on sen ajan murhe, ja sitten itketään sillon. Turha sitä alkaa valmiiksi murehtimaan ja itkemään, ettei sitten tosipaikan tullen käy niin, ettei kyyneleitä enää valu. Itkeminen helpottaa, sen olen pienen elämäni aikana huomannut.

Mutta jatketaanpa tässä rakkaudessa. Mitä oikeastaan on rakkaus? Rakkaus on vaikea määritellä, ja pienen ihmisen vaikea ymmärtää. Milloin voi rakastaa? Voiko olla liian nuori tai liian vanha rakastamaan?

Mielestäni rakkaus on sitä, että välittää toisesta ihmisestä niin helvetisti, että haluaa suojella, pitää hyvänä ja pitää toisesta huolta. On valmis uhrautumaan, tekemään kompromisseja, joustamaan, sekä luottaa toiseen ihmiseen, on uskollinen ja antaa anteeksi. Rakastaa voi monella tapaa, mutta rakkauteen liittyy aina nämä asiat. Tätä mieltä minä olen, ja näin olen tätä asiaa pohtinut. 

Rakkaus on ihmeellinen asia. Se saa hymyilemään, nauramaan, ja olo on jotenkin hellä. Vaikka välillä se kiukuttaa, vihastuttaa, surettaa ja itkettää, niin kuitenkin se tunne on aina ihana ja positiivinen. On ylä- ja alamäkiä, alamäkeen mennään raskaasti ja lujaa, ylämäkeen tarvitaan kevyet askeleet ja lämmin mieli, niin ei se kiipeäminenkään enää raskaalta tunnu.

 

Löysin kivan mietelauseen kirjasta Rakkaus! sana suloinen.

"Rakkaus ei ole toisiinsa katsomista, vaan että
yhdessä katsotaan samaan suuntaan."
   Antoine de Saint-Exupéry